The End

Tarinamme lopusta on kulunut reilut kolme viikkoa. Viikot ovat menneet kuin sumussa. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta.

Olimme viettämässä kauan odotettua perhelomaa maailman toisella puolen. Näimme ja koimme paljon. Texasissa paistoi aurinko.

Auringon eteen kantautui koti-Suomesta synkkiä pilviä. Hessulla ei ollut kaikki kunnossa. Se oli tärissyt ja ollut ruokahaluton. Ensimmäisellä eläinlääkärikäynnillä kaikki oli ollut vielä ”hyvin”.  Hessu oli saanut lääkkeet eturauhastulehdukseen ja hoitoraportin lopussa toivotettiin ”Hyvää syksyn jatkoa”.

Hessu ei kuitenkaan tullut kuntoon. Toisella eläinlääkärikäynnillä diagnoosi oli musertava; pitkään oireettomana jatkunut virtastietulehdus, joka oli edennyt munuaisiin märkiväksi munuaistulehdukseksi. Jos lääkkeet eivät lähtisi puremaan kolmen päivän sisällä, ennuste tautia vastaan olisi huono.

Aluksi oli näyttänyt, että Hessu lähtisi paranemaan, mutta viimeisenä lomapäivänämme sain kuulla Hessun olevan todella heikkona. Koko pitkän kotimatkan mielessäni pyöri vain yksi ajatus: taistele Hessu, taistele. Toivoin, että saisin nähdä Hessun vielä kerran. Vielä kerran saisin koskettaa sen pehmeää turkkia. Vielä kerran saisin nähdä sen katseen ja hännän heilumassa. Vielä edes yhden kerran.

Mutta lentäessämme kotiin Atlantin yllä tulehdus oli ollut taistelijaansa vahvempi. Illalla Hessu oli käpertynyt nukkumaan omaan petiinsä ja nukahtanut levollisesti uneen, ikiuneen.

Auringon laskiessa Hessu saatettiin viimeiselle matkalleen omassa rakkaassa pedissään. Nyt pikkuinen saa levätä rauhassa siellä, missä se rakasti eniten olla. Ilman kipuja. Siellä jossain se saa ajaa kaikki linnut häkkiansaan,  juosta monta agilityrataa ja syödä niin paljon kuin ikinä jaksaa.

Kuva: Sirpa Saari

Kotiin palatessa suru iski vasten kasvoja. Mietin, miksi tämän piti tapahtua juuri nyt, juuri minulle. Kaikki loppui liian aikaisin, kuin seinään. Kesken. Tuhkimo ei ehtinyt saada lasikenkäänsä. Meillä piti olla edessä vielä monta yhteistä hetkeä.

En osaa pukea sanoiksi kaikkea, mitä Hessu minulle merkitsi. Se ei ollut vain koira. Se oli kaikki kaikessa. Osa elämää.

Ensimmäiseksi koiraksi Hessu oli täydellinen. Kaikki ”kauhutarinat” koikkereista osoittautuivat Hessun kohdalla hölynpölyksi. Hessu oli maailman ihanin perhekoira, koira joka osasi ottaa asiat lunkisti. Se oli oikea laumasielu ja oli juuri siellä missä koko muu lauma. Aamuisin sen lempipuuhaa oli saada kaikki hereille. Hessu ajatteli aina ovelasti omaa etuaan ja osasi hakea rapsutuksia tekemättä itsestään isompaa numeroa. Hessulla oli pohjaton ruokahalu ja aina se istui keittiössä kanssamme, palanlaskijana.

Hessusta tuli kuin tulikin agilitykoira. Se johdatti minut syvälle koiraihmisten joukkoon.  Agilitytaipaleemme alku oli kivinen, mutta lopulta meistä kehkeytyi oikea agilitykoirakko. Kuljimme omaa polkuamme, välillä oikeaan suuntaan ja välillä harhaillen.  Radalla teimme aina häntä heiluen ja hymyssä suin. Yhdessä.

Kuva: Jukka Pätynen. Kuva kopioitu kuvaajan luvalla.

Hessu mitattiin maksiksi, mutta emme antaneet sen haitata. Kisoihin lähdimme aina tekemään parhaamme, ja iloitsimme siitä, mihin se riitti. Kaksi vuotta agilityn aloittamisen jälkeen kisasimme kolmosissa plakkarissa kaksi agilityserttiä. Suurena unelmana kiilsi agilityvalion arvo ensimmäisenä maksikoikkerina.

Kesällä pääsimme ottamaan osaa SM-kisoihin. SM-kisoista tuli tähtihetkemme. Teimme parhaat ratamme, ikinä.

Ensimmäiset kisat. Tasan kaksi vuotta ennen Hessun kuolemaa.

Kisat, joiden ei pitänyt jäädä viimeisiksi.

Sain Hessulta paljon. Hessun myötä opin suhtautumaan asioihin positiivisesti; asioilla on tapana järjestyä. Hessun myötä jokaisessa arkipäivissä oli iloa; joka kerta kotiin palatessa Hessu tuli vastaan kunniakierroksin. Riippumatta siitä, olinko ollut poissa kaksi minuuttia vai kaksi päivää. Koiran kanssa ei koskaan ollut niin huonoa säätä, ettei olisi voinut lähteä ulos. Lenkkipolut tulivat tutuiksi. Hessu ansiosta minusta tuli urheilija. Hessun nukkuessa ikiuneen tajusin, kuinka ihania ihmisiä ympärilläni on – ja tarvitsen niistä kaikkia.  Ennen kaikkea Hessu opetti uskomaan itseensä; kun tekee paljon töitä ja uskoo unelmiinsa, voi mahdottomasta tulla mahdollista. Koskaan ei saa luovuttaa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.Tämä oli koohoilua-blogin viimeinen kirjoitus. Kiitos.

Lepää rauhassa Hessu. Kiitos kaikesta. Vaikka viimeisinä päivinäsi en ehtinyt kertomaan, kuinka paljon sinua rakastin, uskon sinun tietävän sen. En olisi halunnut tämän loppuvan näin. Koskaan ei tule toista ensimmäistä, sinun vertaista.

Advertisement