Kisailut Maaningalla jatkuivat. Olo korjaantui pitkillä yöunilla sen verran, että jaksoin lähteä. Ja kannattikin…
Ensin oli vuorossa henkilökohtainen rata, joka sisälsi paljon käännöksiä, eikä tykittämään oikein päässyt. Silti en ajatellut radan olevan mitenkään erityisen vaikea. Teimme Hessun kanssa kivan radan, sellaisen perusnollan 3,9 metrin sekuntietenemällä. Kun muille ei nollia sadellut, saimme ensimmäisen voittonollamme kolmosista. Hurjaa.
Päivä jatkui joukkueradalla, joka oli vaikeudeltaan suunnnilleen vaikean kakkosluokan radan tasoa. Hessun kanssa teimme omalla osuudellamme nollan. Vauhti oli hieman parempi kuin edellisellä radalla ja se riitti 4,1 metrin sekuntietenemään ja aika jäi nopeimmasta ajasta vain pari sekuntia. Joukkueelle ei tullut suurta menestystä, mutta mukavaa oli siitäkin huolimatta.
Hessu on vaan aika <3. Koskaan en tule saamaan toista Hessua.
Kisoista ei juurikaan jäänyt kerrottavaa jälkipolville. Teimme kaksi hylkyä, joilla hyllytimme koko rahan edestä, nopeasti laskettuna yhteensä seitsemän kertaa. Oma vika. Vauhti oli kiva, mutta hallinta, rauhallisuus ja rytmitys puuttuivat. En yksinkertaisesti osannut ohjata. Sähläsin.
Ensimmäinen rata kosahti kahdeksannelle esteelle, kohtaan jossa A-esteen jälkeen oli hämyhyppy ja mutkaputki aan viererssä putken päät samassa linjassa aan kanssa. Putken vieressä oli vielä hämyhyppy. Lankesimme kaikkiin ansoihin: Hessu hyppäsi aan kontaktin ja hämyhypyn, hyppäsi toisen hämyhypyn ja meni väärään päähän putkea. Myöhemmin tuli vielä puomista törkeästi läpi. Toisella radalla onnistuimme hyllyttämään ensimmäistä kertaa esteellä numero kolme. Takaakiertoon tökkäys ei onnistunut. Sen jälkeen hyllytimme vielä esteillä numero neljä ja kahdeksan. Loppu rata meni sujuvasti. Ehkä meillä on vielä toivoa…
Videotodistetta ei tällä kertaa ole, onneksi.
Olisi ollut parempi jäädä sairastamaan kotiin. Oma ajatus ei kulkenut, puhumattakaan juoksusta. Päivän aikana kamala räkätauti sai kaverikseeen yskän ja paineisen äänen.
Pitää hieman tsempata huomiseksi. Kisat jatkuvat teemalla yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
Pitkästä aikaa kisasimme, tällä kertaa Iisalmessa.
Edellisissä treeneissä älysin (kantapään kautta), että meno on asennekysymys. Täytyy mennä eikä meinata. Otin opikseni. Tulimme, teimme ja voitimme (itsemme).
Hyppyradalla Hessulla oli oikea, iloinen mielentila agilityyn. Koira, joka ei osaa irrota esteille, irtosi. Hyllytimme, kahdesti. Tässä-käskyllä ei ollut mitään tehoa. Kaikesta huolimatta maalissa hymyilytti. Videokuvaus on selvästi aivan yhtä vaikea laji kuin agility. Ja siinäkin taivas on vain rajana…
Toisella radalla teimme nollan. Nollan, jonka draivin pilasin aivan itse seisoskelemalla paikoillani. Varmistelin ärsyttävästi. Tein koiran epävarmaksi aalla ja keinulla. Mutta nolla on aina nolla, vaikka sitten sijalla kuusi tai kolmen sekunnin ihanneajan alituksella.
Kehittymisen viime syksystä huomaa. Nyt ehdimme perustekemisellä tai jopa perustekemistä huonommalla tekemisellä ihanneaikaan. Vielä vuosi sitten siihen olisi tarvittu ihme. (Tosin vuosi sitten emme edes edes mitään nollia tehneet…)
Päivän viimeinen veto oli päivän paras. Olisi tarvittu yksi katse tai käden heilautus, niin olisi tullut tuplaten kivaa. Mukavaa meillä oli silti. Hessun kanssa sai pistää tossua toisen eteen. Ja aina kun Hessun kanssa juostaan, on juhlapäivä. Kisaamattomuus näkyy tekemisessä, mutta siihen on helppo ratkaisu. Täytyy vain kisata.
Apua, loma on nyt lusittu ja huomenna alkavat koulut… kesää olisin kyllä jatkanut vielä pidenpäänkin.
SM-kisat ovat nyt takana päin. Voin sanoa, että kannatti lähteä. Hyvää seuraa, upeita koiria ja hienoja suorituksia. Onnistumisen iloa. Kokemus oli aivan mahtava.
Lauantaina oli vuorossa joukkuekilpailu. Saimme kasaan vain kolmen koiran joukkueen. Ensimmäinen koira teki hienon nollan, mutta toinen hylkääntyi, joten me saimme Hessun kanssa vetää ankkuriosuuden finaalikierroksella ilman mitään paineita. Ennen omaa rataa jännitti hirveästi ja adrenaliinia oli veressä varmasti enemmän kuin oli suotavaa. Rata ei ollut mikään mahdoton, mutta hyllyttämisen paikkoja oli useampia. Rataantutustumisessa löysin mielestäni meille sopivat ohjaukset ja olo oli melko itsevarma. Ennen omaa suoritusta kävin radan vielä mielessäni läpi ja sitten mentiin. Ja radalla oikeasti mentiin. Hessu kulki hyvällä asenteella. Teimme puomin kontaktivirhettä vaille nollan. Virhe oli aivan oma moka. Kiirehdin liikaa. Maalissa tunne oli uskomaton. Olimme juuri tehneet parhaimman radan koko agilityurallamme.
Sunnuntaina olivat vuorossa yksilökisat, joihin lähdin lauantain jälkeen luottavaisin mielin. Lähdimme tekemään parhaamme. Maksien rata oli kinkkinen ja sisälsi paljon käännöksiä, takaakiertoja ja ansaesteitä. Jännitys oli sanoinkuvaamaton. Mutta jälleen, Hessu veti draivilla ja oma pää pysyi kasassa. Teimme samaa rataa. Pääsimme nollana maaliin. Aika ei aivan riittänyt finaaliin, mutta kuitenkin sijaan 62. Silti, teimme parhaamme. Teimme niin hyvän suorituksen kuin ikinä pystyimme. Harvoin olen ollut meidän rataan niin tyytyväinen kuin nyt olen.
Oman radan jälkeen katsoimme finaalit. Finaaleissa tunnelma ja jännitys oli näin ensikertalaisen silmin jotain aivan unohtumatonta.
Nyt lepäillään hetki ja sen jälkeen taotaan kun rauta on vielä kuuma. Ja ensi vuonna uudestaan…
Täältä tullaan, SM-Tampere! Joensuussa ensimmäisellä radalla teimme sen, mikä oli mahdollista ja lunastimme menolipun SM-kisoihin.
Päivän kahdella muulla radalla opin, ettei kannata olettaa, että koira osaa numerot. Toisella radalla, joka oli ensimmäinen toisin päin, Hessu sujahti taas kerran putken väärään päähän minun selän takana. Harmittavasti rata ei tallentunut videolle. Kolmas rata kosahti keinun jälkeen, kun ohjasin hypyn huonosti ja lähdin liian aikaisin pois alta. Oletin liikoja ja unohdin katseen, jälleen kerran.
Kuten sanottu, parempi viimeisenä mahdollisena päivänä kuin ei milloinkaan.
Kotikisat Hupulla. Kaksi hyppäriä ja yksi agilityrata. Nolla agilityradadalta olisi ollut enemmän kuin toivottu SM-Tamperetta ajatellen. Hyppäreillä ei ollut mitään virkaa, joten niille saattoi vain mennä sen enempää ajattelematta. Mutta kuten minun tuurilla käy, teimme kaksi nollaa hyppäreiltä ja aksaradalta sekunnin murto-osan haparointia vaille nollan, suomennettuna hyllyn. Karman laki.
Ensimmäisellä radalla Hessu tuntui hitaalta. Alku oli kaikkea muuta kuin meille sopiva, joten en saanut Hessua omalla liikkeelläni liikkeelle. Myös rimoilla 65 sentissä ja helteellä oli osaa asiaan. Rata oli peruskauraa, ei huono, muttei aivan paraskaan suoritus. Kellosta katsottuna Hessu ei kuitenkaan ollut kovinkaan hidas ja ehti tiukkaan ihanneaikaan sekä kaupan päälle sijoittui vielä kolmanneksi.
Aksarata oli mahdollisuus. Rata vaikutti simppeliltä, juuri meidän radalta. Hessun vauhti oli parempi ja pääsimme vaikeat kohdat virheittä. Sitten, ehkä koko radan helpoimmassa kohtaa minulta jäi niin sanotusti takaportti auki ja Hessu sujahti väärään päähän putkea. Muuten meno oli oikein kivaa. Päivän paras rata.
Viimeiselle hyppärille oli mukava lähteä jälleen ilman paineita. Rata oli kiva ja siinä sai pistää tossua toisen eteen. Ja kun ei ollut pakko tehdä nollaa, testasin hieman vähemmän varmistelevia ohjauksia. Ja kuinka ollakaan, nollahan sieltä napsahti. Sijoitus oli kivasti toinen ja pari osallistumatonta koirakkoa erotti meidät ensimmäisestä hyppysertistä. Hyppärit taitavat vain olla meidän juttu.
Hessuun ei voi kuin olla tyytyväinen. Helteestä huolimatta se jaksoi tehdä. Hessu meni juuri sinne, minne ohjaus kävi. Se oli maailman kiltein koira. Tosin kiltteys on kaikonnut kotiin tullessa ja juoksunartun perään on jälleen livahdettu oven raosta tällä viikolla kahdesti. Ärsyttävää.
Vuosi sitten kisasimme ensimmäiset kolmosluokan kisamme. Silloin fiilis oli hieman toinen. Kolmosluokkien tunnelmasta oppii nauttimaan vuodessa. Eteenpäin on mennyt myös meidän meno. Vuosi sitten joku viisas lohdutti minua, että vauhti ja motivaatio kasvavat tekemisen myötä ja niinhän siinä kävi. En kyllä olisi uskonut.
Ensimmäisen kesäpäivän kunniaksi agilityä Varkaudessa, jossa en ole tehnyt koskaan yhtään nollaa. En tehnyt tälläkään kertaa, vaikka valmistautuminen minun osalta kisoihin oli sama kuin pääsiäisenä. 3000 metriä ja risat Cooperin testissä antaa selvästi sopivan kisafiiliksen.
Aamun ensimmäisen radan alussa oli valittavana pidempi ja varmempi tai lyhyempi ja riskimpi reitti. Valitsin riskin ja no, siinä kävi miten kävi. Hessu sujahti putkeen ja hyllytimme kolmannella esteellä. Hienoa. Loppu rata meni säätämiseksi ja soveltamiseksi.
Toinen rata oli vaikea. Koko ajan piti ohjata ja radalla vaadittiin tiukkaa hallintaa. Ote ei saanut herpaantua hetkeksikään. Oma pää kesti hyvin ja Hessu teki hienosti ja pääsimme kuin pääsimmekin nollana viimeiselle esteelle saakka. Tein sen virheen, että nuolaisin ennen kuin tipahtaa. Viimeisen esteen rima tipahti alas. Videolta näkee hyvin, kuinka itse olen kyyryssä ja koira ”sukeltaa” hypyn. Oma moka. Hessu pisteli aikamoista kyytiä 3,93 metrin sekuntietenemällä ja reilun seitsemän sekunnin ihanne ajan alituksella häviten huippubortsuille (vain) kolmisen sekuntia.
Kolmas rata oli edellistä helpompi, mutta silti haastava. Radalle lähdin silti hyvällä fiiliksellä. Edellisen radan jälkeen tiesin, että me osaamme ja pystymme. Ja niinhän me pysyimme. Teimme yhteistyötä, pidimme hauskaa. Teimme nollarataa. Edellisestä kerrasta viisastuneena ajattelin henkisesti, että rata jatkuu vielä viimeisen esteen jälkeen, etten iloitse liian aikaisin. Kaikesta huolimatta viimeinen rima tuli jälleen alas. Ihanneajan Hessu alitti neljällä sekunnilla ja etenemäkin oli varsin kelpo, 3,8.
Yksi syy viimeisen riman putoamiseen voi olla se, että rima oli molemmilla radoilla 65 sentissä. Muutenkin rimat olivat mielenkiintoisesti eri korkeuksilla, ja suurin osa aivan tapissa. 44 senttiselle koiralle 65 senttiä on aika paljon hypättäväksi. Toki kolmosluokassa koiran tulee osata hypätä riman kuin riman yli. Ja jos syitä pudotuksiin hakemalla hakee, voi osasyy olla se, ettei treeneissä ole ollut aikoihin rimat tapissa. En kuitenkaan aio asiaa enemmän murehtia, kaikki koirat pudottavat rimoja joskus. Eivätkä rimat ole meille toistaiseksi olleet mikään ongelma.
Viimeinen SM-nolla uupuu vielä. Mahdollisuudet alkavat käydä vähiin. Silti ei stressiä, ei paniikkia. Nolla tulee jos on tullakseen. Agility on pienestä kiinni.
Takana on huikeat kaksi päivää kisaamassa Joensuussa. Olo on väsynyt, mutta onnellinen. Ja syystäkin. Pääsiäisagility oli kuin pääsiäismunat – sisälsi joka kerta positiivisia yllätyksiä.
Perjantaina teimme taistelunollan, hienon nollan ja kaaoshylyn.
Ensimmäinen rata oli taistelunolla. Yhden hypyn meinasin ohjata väärin, mutta tuurilla se meni onneksi oikein päin. Kerkesin jo vilkaista, nouseeko tuomarin käsi. Puomilla Hessu jäi puoleen väliin alastuloa ja kaarrokset venyivät. Kuitenkin ehdittiin maaliin 0,22 sekuntia alle ihanneajan. En sanoisi radan olleen vaikea, mutta ilmeisesti se oli. 41 maksikoirakosta tasan kaksi teki nollan, joten meille sijoitus 2/41 ja SERT-A!
Toinen sertti ei saanut aikaan samanlaista tunnekuohua kuin ensimmäinen, mutta kyllä se pisti hymyilyttämään. Rata oli kaikkea muuta kuin parasta meitä. Nauratti. Meillä oli tuuria. Ja koskaanhan ei tule kahta ilman kolmatta?
Pakollinen serttiposeeraus
Toinen rata oli sitten parasta meitä. Teimme nollan.Teimme samaa rataa. Siitä kertonee jotakin etenemä kontaktiradalla 3,93 ja ihanneaikakin alittui reilulla neljällä sekunnilla. Nollia tehtiin paljon. Sijalla 7 emme edes olleet hitaimmat.
Kolmas rata oli kaukana hallitusta. Pakka hajosi toisella esteellä, kun Hessu ei lähtenyt mukaan saksalaiseen, vaan sujahti iloisesti putkeen. Oma ohjaukseni hajosi täysin. Välillä en muistanut rataa ja kokeilin hatusta vedettyjä ohjausratkaisuja, joista suurin osa kylläkin toimi jopa paremmin kuin suunnitellut. Hessu juoksi, minä juoksin. Meillä oli kivaa.
Kisojen jälkeen jäimme yöksi Joensuuhun, sillä perjantaina maksit olivat illalla viimeiset ja lauantaina aikaisin aamulla. Hessu oli hotellissa ensimmäistä kertaa, eikä ollut siitä moksiskaan. Ei haukkunut, ei vartioinut ääniä ja nukkui omalla paikallaan sikeästi koko yön. On ilo omistaa koira, joka ei hätäile turhasta.
Lauantaina runsaan hotelliaamiaisen jälkeen suuntasimme kisapaikalle. Aamun ensimmäinen rata oli saman tyylinen kuin edellisen päivän radat, kinkkinen mutta mentävissä. Alussa Hessu meinasi mennä väärälle hypylle, mutta sain kuitenkin käännettyä sen oikealle linjalle. Loikka Aan harjalla oli hurja ja puomista Hessu tuli törkeästi läpi. Pääsimme kuin pääsimmekin radan nollana läpi. Aikakin alittui ihan kivasti ja sijoitus 3/27. Kuudes nolla tämän vuoden SM-nolliin.
Toisella radalla lähdin liian hätäisesti pois pakkovalssista ja Hessu tuli ohi. Putken sijasta Hessu valitsi Aan ja hyllytimme. Loppusuora oli hieno, joskin Hessu tuli viimeisestä esteestä ohi.
Kolmannella radalla viimeinen SM-nolla oli lähellä. Mutta agilityssä on helppo tyriä. Serpentiinissä en luottanut koiraan ja varmistelin, joka kostautui esteen ohituksella. Muuten rata oli hieno.
Löysimme kisoissa tekemisen riemun. Pitkästä aikaa tuntui siltä, että Hessun kanssa oli ihana asettua lähtöviivalle. Luotin koiraani ja luotin itseeni. Tiesin, että me pystymme. Tekeminen oli rentoa. Virheet naurattivat. En voinut katsoa Hessua hymyilemättä. Tekemisen ilo löytyi. Hessu on löytänyt kisoihinkin kadoksissa olleen draivin. Silti vauhdin kanssa tehtävää työtä on jatkettava.
Puomit olivat jokaisella radalla huonoja ja lähdöissä Hessu varasti jokaisella radalla. Mutta en takerru pikkuaisoihin, sillä tekeminen oli muuten niin hyvää. Vuosi sitten en olisi uskonut, että koskaan pääsemme näin pitkälle.
Pitkästä aikaa vietimme viikonlopun kisaamassa, tällä kertaa ACElla. Viime viikko huilittiin treeneistä, sillä edellisellä kerralla oli aistittavissa pientä väsymystä tekemisessä. Molempina päivinä kisattiin kaksi agilityrataa. Nollia hyvillä sijoituksilla tarjoiltiin meille kultalautaselta, mutta agility, se on pienestä kiinni.
Lauantaina ensimmäinen rata oli nolla kolmanneksi viimeiselle esteelle saakka. Sitten Hessu haki ylimääräisen (ansa)hypyn. Rata oli varsin vauhdikasta menoa, joskin hieman oli sellainen fiilis, ettemme olleet aivan samalla radalla. Minua jännitti aivan pirusti ja se näkyi, tai no, tuntui, tekemisessä.
Toinen rata oli minusta vaikeampi. Hyllyttämisen paikkoja oli paikka toisensa jälkeen. Rataantutustumisessa en ehtinyt kunnolla katsoa rataa läpi, mutta onneksi ei oltu suoritusvuorossa ensimmäisinä. 15 estettä ja monta vaaranpaikkaa päästiin puhtaasti, mutta putken sijasta Hessu valitsi puomin, puomin ja puomin. Video on jälleen varsinainen kuvaustaidonnäyte…
Sunnuntain ensimmäisen radan jälkeen oli juuri sellainen flow- fiilis. Olimme samalla radalla ja samassa hetkessä. Harmittavasti kepeillä Hessun ajautui toiseen väliin ja sai tulokseksi vitosen. Ihanneika oli melko tiukka. Siihen ehtiäkseen olisi etenemän pitänyt olla 4,00 m/s. Keppisähläysten takia meille tuli harmillisesti yliaikaa 0,95 sekuntia, mutta etenemä oli kuitenkin meille varsin hyvä, 3,92 m/s. Vitosesta huolimatta tämä oli yksi kisauramme parhaita ratoja, ellei jopa paras.
Viimeinen rata oli myös varsin hyvää menoa. Hessu kulki kivasti ja lähti hyvin ohjauksiin mukaan. Keppikulma oli jälleen meille liian vaikea ja jotenkin vielä onnistuin tökkäämään Hessun liian pitkälle. A-esteeltä oli tiukka käännös, ja Hessu otti kontaktivirheen. Kympillä ehdittiin vielä ihanneaikaankin, joten ei voi olla kuin tyytyväinen.
Kokonaisuudessaan kisat menivät varsin hyvin. Nollia ei sadellut, mutta arvokasta kokemusta tuli taas lisää. Hessu tuntui nopeimmalta pitkään aikaan. Minun kriittinen silmä löytää radoista paljon hyvää. Keppien aloitusvirheet on helpompi korjata kuin aiempi ongelma, motivaatio. Juoksu-a sujuu suoraan edettäessä, joten kääntymisen opettaminen on seuraava projekti. Todennäköisesti palataan laatikkoharjoitteluun ja opetellaan käännökset pikkuhiljaa. Onneksi lumet ovat (vihdoin) sulaneet myös meidän pihalta kokonaan, joten kotipihakepittely voi alkaa. Tästä on hyvä jatkaa.
Vuosi sitten teimme uramme kolme tähän asti fiilikseltään parasta kisarataa. Kolme sellaista kisarataa, joilla olimme samalla aaltopituudella, samassa hetkessä. Silloin tuntui, että luimme toistemme ajatukset. Tulimme, teimme ja voitimme. Fiilis oli uskomaton, sanoinkuvaamaton. Hessun kanssa en ole vielä toista kertaa kokenut vastaavaa. Tiedän, että voimme kokea saman uudestaan vielä jonain päivänä.
Sellaista fiilistä kutsutaan urheilumaailmassa flowksi. Flow-tilasta puhutaan paljon ja siihen pyritään. Sen avulla ihmisen tiedetään voivan saavuttaa ihan mitä tahansa. Sitä pidetään palkintona tehdystä työstä.
Vuosi on pitkä aika. Vuodessa olemme menneet hurjasti eteenpäin. Meistä on tullut entistä enemmän me. Olen oppinut ohjaamaan ja Hessu on oppinut vaikka mitä. Kontaktivirheitäkään ei ole sen koommin tullut. Vuodessa on myös otettu takapakkia: vuosi sitten Hessu vielä palkkaantui lelulla treeneissä ja leikki kisoissa ennen starttia. Tosta kertaa emme ole ehtineet 4,5 metrin sekuntietenemään.
Sellaista se on, Hessu-agilityä aidoimmillaan. Hetkeäkään en vaihtaisi.
Koohoilua 