Sitä voi valjastaa voimansa, jos uskoo siihen voivansa

Ensimmäisistä oman ikäluokan Sm-kisoista jäi käteen ristiriitaiset fiilikset. Perjantaina taistelin. Uskoin itseeni. Paransin tonnivitosen esteissä ennätystäni kaatosateessa seitsemän sekuntia ja sijoituin yli odotusten neljänneksi. Vaikka mitali jäi niinkin lähelle niin silti hymyilytti. Sunnuntai oli sitä vastoin pettymys, puhti oli poissa ja tulos sen mukainen. Täytyy vain hyväksyä, että aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta… Seuraavana viikonloppuna löysin itseni taas kisareissulta. Tällä kertaa suntana oli Helsinki. Ensin päivä omissa kisoissa (tärkeintä ei ole voitto, vaan ylivoimainen voitto, vai miten se meni…) ja ilta Ruotsi-ottelun huumassa. Oma koti on jälleen kullan kallis.

Koiratreeniblogissa kerrottakoon myös koiratreenikuulumisia. Kotipiha-agilityä on tehty muutaman kerran lyhyitä pätkiä, keppejä ja hyppy(epä)suoria. Hallikausi päästiin korkkaamaan tällä viikolla, kun olimme ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon ohjatuissa treeneissä. Hessu teki hienosti, minä unohdin radan. 25 estettä oli liikaa. Opettelimme jotakin sylikäännöksen ja vippauksen sekoitusta. Puomi oli nopea. Hämmästyin. Loppujen lopuksi saimme kaikki 25 estettä menemään epäonnistunutta japanialaista vaille nollana. Kaikenkaikkiaan oli mukavaa. Nautin.

Hessun motivoinnissa olen saanut elokuun aikana ahaa- elämyksen: asenne ratkaisee. Olen yrittänyt palkata, ja palkannutkin, Hessua mahdollisimman paljon leluilla. Eron huomaa asenteessa ja draivissa. Ne ovat olleet viimeaikoina useimmiten ihanteelliset. Uskon ja toivon, että sama draivi jatkuisi, vakiintuisi ja siirtyi vähitellen myös kisaradoille. Toisekseen, niinä hetkinä kun koikkeria ei yksinkertaisesti kiinnosta agility, on parempi lopettaa agility siltä erää ja kokeilla myöhemmin uudestaan. Radalle mennän nauttimaan ja ”antamaan kaikkemme”.

Monen monen toiston jälkeen voi Hessun toivottavasti nähdä lähdössä kuten parhaankin trkmankoiran. Miksi tehdä asiat kuten aina ennenkin ja odottaa niihin muutosta?

 

 

Advertisement

Kaikki valmiina

Vuoden kohokohtaan, SM-kisoihin on enää kaksi päivää. Huomenna starttaamme kohti Tamperetta. Lauantaina Hessu kisaa Hupun joukkueen kolmantena koirana ja sunnuntaina yksilöissä numerolla 351.

Eilen treeneissä teimme ”viimeistelytreenit”. Rata tuntui ensin aivan kamalalta pyöritykseltä, mutta kunnollisen tutustumisen jälkeen ei se niin kamala ollut. Vedimme nollan ensimmäisellä yrityksellä. Kerrankin Hessulla oli hyvä draivi päällä. Agility tuntui oikeasti mukavalta.

Muuten valmistautuminen ei ole poikennut juurikaan muihin kisoihin valmistautumisesta. Ihme kyllä, vielä en jännitä, mutta kysykää jännityksen tilaa lauantai-aamuna. Koko kisoja olen ehtinyt murehtimaan todella vähän, kiitos kiireisen kesäloman. Loman alun jälkeen on ollut hyvä draivi päällä. Power Cupista viime viikonloppuna selvittiin tällä kertaa ilman sairaalareissua ja voittoja kertyi enemmän kuin tappioita. Ennen viime viikon aksatreenejä kävin juoksemassa kilpaa 1000 metriä ja kellot pysähtyivät ennätysaikaan 3.16. Jospa sama draivi jatkuisi koko loman.

Näiden, kaverini kämäisiksi koirahyppelykisoiksi ristimien, kisojen takia missaan yhdet ristiäiset ja kahdet rippijuhlat. Elämä on täynnä valintoja.

Sm-kisoihin on kiva lähteä hakemaan kokemusta ja haistelemaan tunnelmaa. Meillä ei ole mitään paineita, ei odotuksia. Jo kisoihin pääsy on voitto, joten kaikki päälle tuleva on aivan superia. Silti, ohjaan tarkasti enkä jätä putkille takaportteja auki. Luotan koiraan ja pistän tossua toisen eteen. Teen kaiken niin kuin aina ennenkin. Radalla on vain minä ja koirani, Me.

Urheilijoiden fraasia lainaten, teemme oman parhaamme ja katsomme mihin se riittää.

Vapaus käteen jää

Kesä on mennyt liian nopeasti. Ylihuomenna alkavat koulut. Koulujen alkaminen tarkoittaa myös meidän kesäaamun treenien loppumista.

Kesätreeneistä jäimme kokonaisuudessaan plussan puolelle. Saavutimme asiat, joita tavoittelimme. Jokaisissa ohjatuissa treeneissä Hessulla on ollut vire ja vauti enemmän kuin kohdallaan. Ilmeisesti lyhyet sessiot, lihapullat ja leikit toisten koirien kanssa ovat nostaneet agilityn arvostusta Hessun silmissä. Ainoa miinus kesässä oli kisaamattomuus. Oma ohjaukseni on mennyt kesän aikana hurjasti eteenpäin. En enää varmistele ja saattele koiraa liikaa, kuten kakkosissa. Olen oppinut luottamaan koiraan.

Kesäksi asetettu juoksukontakti-a -projektikin on saatu kunnialla maaliin. Vielä A-este vaatii kuitenkin hieman hienosäätöä.

Nyt tekisi mieli kisata. Rohmuta nollia. Pitää hauskaa. Mutta…

Taidamme jäädä treenitauolle. Hyvän jälkeen on syytä odottaa vieläkin parempaa.

(Korva on palannut normaalin vaaleaksi, tippoja pitää kuitenkin laittaa vielä reilu viikko.)

(Kyllästyin vanhaan teemaan, kun siihen ei saanut sivuun palkkeja, vaan ne tulivat alareunaan. Oman näköisen teeman löytäminen ilmaisten joukosta osoittautui kuitenkin vaikeaksi (halusin otsakkeen, suurimmassa osassa ei ole). Mutta näillä mennään, ainakin jonkin aikaa.)

Jännitys tiivistyy

Sunnuntaina me kisaamme jälleen. Neljänkymmenen kahdeksan päivän tauon jälkeen. Tavoitteet ja haaveet ovat taas korkealla. Kuten aina. Eri asia toteutuvatko ne. Luultavasti eivät.

Sunnuntaina nähdään, onko neljänkymmenen kahdeksan päivän työ ja uurastus a-esteen kanssa tuottanut hedelmää. Tekeekö Hessu kauniin juoksukontaktin, vai hitaan pysäytyskontaktin? Vai nähdäänkö a-esteellä himmaileva tai jopa loikkiva hollantilainen?

Ihanneajat on tehty rikottaviksi. Meille radasta riippuen mahdollisiksi. Mutta ihanneajan saavuttamiseksi minun on juostava. Juostava kuin viimeistä päivää. Ja muistettava ohjata. Annettava koiran irrota. On unohdettava turha varmistelu. Mukana matkassa täytyy olla myös paljon hyvää karmaa ja tuuria.

Ennenkaikkea luotan koiraan ja itseeni, meihin. Me osaamme. Me pystymme.

Kun on tarpeeksi tyhmä uskoakseen aina itseensä

Voi elämä palkita aivan kenet tahansa. Myös agilityssä.

Eilen kisattiin Kurkimäessä. Tehtiin se, mistä haaveiltiin, mutta jota ei uskottu todesta. Noustiin kolmosluokkaan. Piti kisata kaksi rataa, mutta kisattiinkin vain yksi. Tehtiin ensimmäisellä nolla. Tämä nolla oli luvallinen ja samalla serttimäinen. Jes!

Karu totuus

Hyvää koiranpäivää kaikille!

Hessu on nauttinut keväästä. Kevättä on rinnassa ja ne hajut… Ai että se tykkää kirmata lumettomassa metsässä ja jahdata lintuja.

Sunnuntaina valmentauduttiin Strömin Annan opeissa. Hessu oli hyvässä vireessä ja vauhdissa. Karuna totuutena oli se, ettei me osata päällejuoksuja ja välistävetoja.

Alkuun kutsu ja neloselle vastakäännös. Seiskan päällejuoksu oli ensimmäinen meidän ongelmakohta. Ysin ja kympin väliin tuli persjättö, jossa itse olin myöhässä. Varsinaiseksi ongelmakohdaksi muidostui neljäntoista ja viidentoista väli. Välistäveto kovassa vauhdissa = ei toimi. Kahdeksanteentoista putkeen vienti osoittautui Hessulle (minulle) yllättävän vaikeaksi.
Loppuun tehtiin aata ja täytyy sanoa, että imua alastuloon alkaa löytyä. Nyt on jo niin kova höyry kontaktilta eteenpäin, että vapautuksia ei aina malteta kuunnella. Kymmenestä toistosta vain yksi oli hidas. Targetti oli alastulolla jokaisella toistolla.

Tiistaina treenattiin tälle talvelle viimeistä kertaa ohjatusti. Viimeisen kerran kunniaksi meillä oli ratatreeni isolla kentällä.
Treeneissä selvisi jälleen lisää karuja totuuksia. Minä en itse kykene tekemään treeneissä kisanomaista rataa. En vain kykene. Kun ei olla normaaleissa treeneissä eikä olla kisoissa. Kumma juttu. Hessu on niitä koiria, joita saa kääntää voimakkaasti. Aina silti tuntuu, että käännökset venyvät. Vastakäännöksillä ja jaakotuksilla Hessu kääntyy varsin siivekettä nuolien. Loppuun taas tehtiin vielä aata ja keppejä namialustalla.
Laitan videot yhtenä pätkänä, kunhan youtube suostuu toimimaan.

Nyt agility tuntuu olevan melkoinen umpisolmu.Koiralla ja ennenkaikkea minulla tuntuu olevan pienoista agilityähkyä. Vaikka viimeisten viikkojen aikana treenilistalle on tullut sata uutta juttua, me pidetään nyt taukoa. Ei pitkään, mutta puolitoista viikkoa ennen ACEn kisoja. Nyt ei tehdä mitään agilityyn viittaavaakaan puoleentoista viikkoon. Pelataa upporikasta tai rutiköyhää. Kisoissa luotan koiraan ja osaamiseen. Kyllä me osataan ainakin jotain. Meillä on koko kesä aikaa treenata ja toivottavasti vielä monia vuosia aikaa harrastaa agilityä. Ingen paniken!