Ensimmäisistä oman ikäluokan Sm-kisoista jäi käteen ristiriitaiset fiilikset. Perjantaina taistelin. Uskoin itseeni. Paransin tonnivitosen esteissä ennätystäni kaatosateessa seitsemän sekuntia ja sijoituin yli odotusten neljänneksi. Vaikka mitali jäi niinkin lähelle niin silti hymyilytti. Sunnuntai oli sitä vastoin pettymys, puhti oli poissa ja tulos sen mukainen. Täytyy vain hyväksyä, että aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta… Seuraavana viikonloppuna löysin itseni taas kisareissulta. Tällä kertaa suntana oli Helsinki. Ensin päivä omissa kisoissa (tärkeintä ei ole voitto, vaan ylivoimainen voitto, vai miten se meni…) ja ilta Ruotsi-ottelun huumassa. Oma koti on jälleen kullan kallis.
Koiratreeniblogissa kerrottakoon myös koiratreenikuulumisia. Kotipiha-agilityä on tehty muutaman kerran lyhyitä pätkiä, keppejä ja hyppy(epä)suoria. Hallikausi päästiin korkkaamaan tällä viikolla, kun olimme ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon ohjatuissa treeneissä. Hessu teki hienosti, minä unohdin radan. 25 estettä oli liikaa. Opettelimme jotakin sylikäännöksen ja vippauksen sekoitusta. Puomi oli nopea. Hämmästyin. Loppujen lopuksi saimme kaikki 25 estettä menemään epäonnistunutta japanialaista vaille nollana. Kaikenkaikkiaan oli mukavaa. Nautin.
Hessun motivoinnissa olen saanut elokuun aikana ahaa- elämyksen: asenne ratkaisee. Olen yrittänyt palkata, ja palkannutkin, Hessua mahdollisimman paljon leluilla. Eron huomaa asenteessa ja draivissa. Ne ovat olleet viimeaikoina useimmiten ihanteelliset. Uskon ja toivon, että sama draivi jatkuisi, vakiintuisi ja siirtyi vähitellen myös kisaradoille. Toisekseen, niinä hetkinä kun koikkeria ei yksinkertaisesti kiinnosta agility, on parempi lopettaa agility siltä erää ja kokeilla myöhemmin uudestaan. Radalle mennän nauttimaan ja ”antamaan kaikkemme”.
Monen monen toiston jälkeen voi Hessun toivottavasti nähdä lähdössä kuten parhaankin trkmankoiran. Miksi tehdä asiat kuten aina ennenkin ja odottaa niihin muutosta?
Koohoilua 