Pitkästä aikaa kisasimme, tällä kertaa Iisalmessa.
Edellisissä treeneissä älysin (kantapään kautta), että meno on asennekysymys. Täytyy mennä eikä meinata. Otin opikseni. Tulimme, teimme ja voitimme (itsemme).
Hyppyradalla Hessulla oli oikea, iloinen mielentila agilityyn. Koira, joka ei osaa irrota esteille, irtosi. Hyllytimme, kahdesti. Tässä-käskyllä ei ollut mitään tehoa. Kaikesta huolimatta maalissa hymyilytti. Videokuvaus on selvästi aivan yhtä vaikea laji kuin agility. Ja siinäkin taivas on vain rajana…
Toisella radalla teimme nollan. Nollan, jonka draivin pilasin aivan itse seisoskelemalla paikoillani. Varmistelin ärsyttävästi. Tein koiran epävarmaksi aalla ja keinulla. Mutta nolla on aina nolla, vaikka sitten sijalla kuusi tai kolmen sekunnin ihanneajan alituksella.
Kehittymisen viime syksystä huomaa. Nyt ehdimme perustekemisellä tai jopa perustekemistä huonommalla tekemisellä ihanneaikaan. Vielä vuosi sitten siihen olisi tarvittu ihme. (Tosin vuosi sitten emme edes edes mitään nollia tehneet…)
Päivän viimeinen veto oli päivän paras. Olisi tarvittu yksi katse tai käden heilautus, niin olisi tullut tuplaten kivaa. Mukavaa meillä oli silti. Hessun kanssa sai pistää tossua toisen eteen. Ja aina kun Hessun kanssa juostaan, on juhlapäivä. Kisaamattomuus näkyy tekemisessä, mutta siihen on helppo ratkaisu. Täytyy vain kisata.
Apua, loma on nyt lusittu ja huomenna alkavat koulut… kesää olisin kyllä jatkanut vielä pidenpäänkin.
Koohoilua 