The End

Tarinamme lopusta on kulunut reilut kolme viikkoa. Viikot ovat menneet kuin sumussa. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta.

DSC_0202

Olimme viettämässä kauan odotettua perhelomaa maailman toisella puolen. Näimme ja koimme paljon. Texasissa paistoi aurinko.

Auringon eteen kantautui koti-Suomesta synkkiä pilviä. Hessulla ei ollut kaikki kunnossa. Se oli tärissyt ja ollut ruokahaluton. Ensimmäisellä eläinlääkärikäynnillä kaikki oli ollut vielä ”hyvin”.  Hessu oli saanut lääkkeet eturauhastulehdukseen ja hoitoraportin lopussa toivotettiin ”Hyvää syksyn jatkoa”.

Hessu ei kuitenkaan tullut kuntoon. Toisella eläinlääkärikäynnillä diagnoosi oli musertava; pitkään oireettomana jatkunut virtastietulehdus, joka oli edennyt munuaisiin märkiväksi munuaistulehdukseksi. Jos lääkkeet eivät lähtisi puremaan kolmen päivän sisällä, ennuste tautia vastaan olisi huono.

Aluksi oli näyttänyt, että Hessu lähtisi paranemaan, mutta viimeisenä lomapäivänämme sain kuulla Hessun olevan todella heikkona. Koko pitkän kotimatkan mielessäni pyöri vain yksi ajatus: taistele Hessu, taistele. Toivoin, että saisin nähdä Hessun vielä kerran. Vielä kerran saisin koskettaa sen pehmeää turkkia. Vielä kerran saisin nähdä sen katseen ja hännän heilumassa. Vielä edes yhden kerran.

Mutta lentäessämme kotiin Atlantin yllä tulehdus oli ollut taistelijaansa vahvempi. Illalla Hessu oli käpertynyt nukkumaan omaan petiinsä ja nukahtanut levollisesti uneen, ikiuneen.

Auringon laskiessa Hessu saatettiin viimeiselle matkalleen omassa rakkaassa pedissään. Nyt pikkuinen saa levätä rauhassa siellä, missä se rakasti eniten olla. Ilman kipuja. Siellä jossain se saa ajaa kaikki linnut häkkiansaan,  juosta monta agilityrataa ja syödä niin paljon kuin ikinä jaksaa.

Kuva: Sirpa Saari

Kuva: Sirpa Saari

Kotiin palatessa suru iski vasten kasvoja. Mietin, miksi tämän piti tapahtua juuri nyt, juuri minulle. Kaikki loppui liian aikaisin, kuin seinään. Kesken. Tuhkimo ei ehtinyt saada lasikenkäänsä. Meillä piti olla edessä vielä monta yhteistä hetkeä.

En osaa pukea sanoiksi kaikkea, mitä Hessu minulle merkitsi. Se ei ollut vain koira. Se oli kaikki kaikessa. Osa elämää.

Ensimmäiseksi koiraksi Hessu oli täydellinen. Kaikki ”kauhutarinat” koikkereista osoittautuivat Hessun kohdalla hölynpölyksi. Hessu oli maailman ihanin perhekoira, koira joka osasi ottaa asiat lunkisti. Se oli oikea laumasielu ja oli juuri siellä missä koko muu lauma. Aamuisin sen lempipuuhaa oli saada kaikki hereille. Hessu ajatteli aina ovelasti omaa etuaan ja osasi hakea rapsutuksia tekemättä itsestään isompaa numeroa. Hessulla oli pohjaton ruokahalu ja aina se istui keittiössä kanssamme, palanlaskijana.

SAM_0532DSC_0445 DSC_0424 IMG_2202huhtikuunalku13 039DSC_0409[1]

Hessusta tuli kuin tulikin agilitykoira. Se johdatti minut syvälle koiraihmisten joukkoon.  Agilitytaipaleemme alku oli kivinen, mutta lopulta meistä kehkeytyi oikea agilitykoirakko. Kuljimme omaa polkuamme, välillä oikeaan suuntaan ja välillä harhaillen.  Radalla teimme aina häntä heiluen ja hymyssä suin. Yhdessä.

 Kuva: Jukka Pätynen. Kuva kopioitu kuvaajan luvalla.

Kuva: Jukka Pätynen. Kuva kopioitu kuvaajan luvalla.

Hessu mitattiin maksiksi, mutta emme antaneet sen haitata. Kisoihin lähdimme aina tekemään parhaamme, ja iloitsimme siitä, mihin se riitti. Kaksi vuotta agilityn aloittamisen jälkeen kisasimme kolmosissa plakkarissa kaksi agilityserttiä. Suurena unelmana kiilsi agilityvalion arvo ensimmäisenä maksikoikkerina.

Kesällä pääsimme ottamaan osaa SM-kisoihin. SM-kisoista tuli tähtihetkemme. Teimme parhaat ratamme, ikinä.

Ensimmäiset kisat. Tasan kaksi vuotta ennen Hessun kuolemaa.

Kisat, joiden ei pitänyt jäädä viimeisiksi.

Sain Hessulta paljon. Hessun myötä opin suhtautumaan asioihin positiivisesti; asioilla on tapana järjestyä. Hessun myötä jokaisessa arkipäivissä oli iloa; joka kerta kotiin palatessa Hessu tuli vastaan kunniakierroksin. Riippumatta siitä, olinko ollut poissa kaksi minuuttia vai kaksi päivää. Koiran kanssa ei koskaan ollut niin huonoa säätä, ettei olisi voinut lähteä ulos. Lenkkipolut tulivat tutuiksi. Hessu ansiosta minusta tuli urheilija. Hessun nukkuessa ikiuneen tajusin, kuinka ihania ihmisiä ympärilläni on – ja tarvitsen niistä kaikkia.  Ennen kaikkea Hessu opetti uskomaan itseensä; kun tekee paljon töitä ja uskoo unelmiinsa, voi mahdottomasta tulla mahdollista. Koskaan ei saa luovuttaa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.Tämä oli koohoilua-blogin viimeinen kirjoitus. Kiitos.

409702_107289972750772_569992121_n

Lepää rauhassa Hessu. Kiitos kaikesta. Vaikka viimeisinä päivinäsi en ehtinyt kertomaan, kuinka paljon sinua rakastin, uskon sinun tietävän sen. En olisi halunnut tämän loppuvan näin. Koskaan ei tule toista ensimmäistä, sinun vertaista.

Kadonnut aika

Syyskuu vain meni. On ollut koulua ja läksyjä, on ollut treenejä ja kisoja.

Viikko sitten vietimme kauniin syyspäivän Pyhäjärvellä kisaten. Siellä teimme vuosi sitten ensimmäisen nollamme. Meno oli hieman erilaista verrattuna viime vuoteen, mutta; ympyrä sulkeutui. Teimme nollan kakkossijalla ja kaksi hylkyä. Voittonollan munimme keinulla. Hyllyt tulivat aivan pienenpienistä virheistä. Toisen radan hyllytin omalla hätiköinnilläni ja toisella radalla Hessu ei kuullut, minne olisi pitänyt kääntyä putkesta. Hassu. Mutta tuolla asenteella vedettäessä eivät pienet virheet haittaa.

Treenit ovat menneet kivasti. Oikeastaan olemme vain nauttineet agilitystä. Vauhtia on ollut ja esiin on saatu aivan uudenlaisia vahvistamisen paikkoja. Esimerkiksi ansaesteiden ohitukset suorien putkien jälkeen ovat hirvittävän vaikeita.

Joka aamu, päivä ja ilta, jokaisen treenin, kisaradan ja leikki- tai rapsutushetken jälkeen Hessu on saanut kuulla olevansa maailman ihanin, taitavin ja rakkain koikkeri. Vielä erityisesti lähipäivinä kuultujen suru-uutisten jälkeen. Hännänheilutuksia koikkeriäidille sinne koirien taivaaseen.

Potentiaali

DSC_0179[1]Hessun kanssa agilityjutut ovat päässeet kivasti vauhtiin. Ja tällä hetkellä aurinko tuntuu paistavan tähänkin risukasaan.

Ohjatuissa reilu viikko sitten oli ensimmäisellä kierroksella aistittavissa, millaista vauhtia koikkeri pystyy menemään, kun sen saa innostumaan. Videolla näkyvällä toisella kierroksella meno ei enää ollut aivan niin terävää. Hessun motivaatio riittää tällä hetkellä kolmeen täysillä vedettyyn toistoon. Neljäs toisto vielä menee, jos oikein innostaa. Mutta, vähemmän on enemmän ja laatu korvaa määrän.

Kotipiha-agilityt ovat menneet leikkimiseksi. Olemme vain juosseet hyppysuoria, leikkineet ja juosseet vähän lisää. Ja mikä tärkeintä, molemmat tunnumme nauttivan.

Tällä viikolla ohjatuissa treeneissä Hessu ensimmäistä kertaa koskaan oikeasti juoksi hallilla. Se palkkautui leluilla koko ajan, ei haukkunut radalla vaan ähisi ja oikeasti halusi tehdä.  Radalla oli hyppysuoria, tosin yhdistettynä käännöksiin ja ansaesteisiin.  Sylkkäri vihdoin onnistui osana rataa ja puomi oli nopea onoffi. Kohta, jossa suoran jälkeen piti koira saada takaakierron sijasta hyppäämään hieman sivussa ollut hyppy epäloogisemmin suoraan, ei meinannut onnistua mitenkään. Suunnittelin kohtaan valssia ja vastakäännöstä, mutta ohjaajamme sanoi, että ei mitään valsseja,  juokset vain ja luotat koiraan. No, juoskin ja luotin koiraan ja kohta onnistui. Loppuun vedimme kaikki 25 estettä flow-nollana. Vedon jälkeen jalat olivat ihan hapoilla, ensimmäistä kertaa koskaan agilityradalla.

Lähtötemppua olemme tehneet lähes päivittäin. Ehkä se vielä siitä…

Kaikki mikä on tullakseen, tulee

Kisailut Maaningalla jatkuivat. Olo korjaantui pitkillä yöunilla sen verran, että jaksoin lähteä. Ja kannattikin…

Ensin oli vuorossa henkilökohtainen rata, joka sisälsi paljon käännöksiä, eikä tykittämään oikein päässyt. Silti en ajatellut radan olevan mitenkään erityisen vaikea. Teimme Hessun kanssa kivan radan, sellaisen perusnollan 3,9 metrin sekuntietenemällä. Kun muille ei nollia sadellut, saimme ensimmäisen voittonollamme kolmosista. Hurjaa.

Päivä jatkui joukkueradalla, joka oli vaikeudeltaan suunnnilleen vaikean kakkosluokan radan tasoa. Hessun kanssa teimme omalla osuudellamme nollan. Vauhti oli hieman parempi kuin edellisellä radalla ja se riitti 4,1 metrin sekuntietenemään ja aika jäi nopeimmasta ajasta vain pari sekuntia. Joukkueelle ei tullut suurta menestystä, mutta mukavaa oli siitäkin huolimatta.

Hessu on vaan aika <3. Koskaan en tule saamaan toista Hessua.

 

Ei kerrottavaa jälkipolville

Kisasimme Haukkumajalla.

Kisoista ei juurikaan jäänyt kerrottavaa jälkipolville. Teimme kaksi hylkyä, joilla hyllytimme koko rahan edestä, nopeasti laskettuna yhteensä seitsemän kertaa. Oma vika. Vauhti oli kiva, mutta hallinta, rauhallisuus ja rytmitys puuttuivat. En yksinkertaisesti osannut ohjata. Sähläsin.

Ensimmäinen rata kosahti kahdeksannelle esteelle, kohtaan jossa A-esteen jälkeen oli hämyhyppy ja mutkaputki aan viererssä putken päät samassa linjassa aan kanssa. Putken vieressä oli vielä hämyhyppy. Lankesimme kaikkiin ansoihin: Hessu hyppäsi aan kontaktin ja hämyhypyn, hyppäsi toisen hämyhypyn ja meni väärään päähän putkea. Myöhemmin tuli vielä puomista törkeästi läpi. Toisella radalla onnistuimme hyllyttämään ensimmäistä kertaa esteellä numero kolme. Takaakiertoon tökkäys ei onnistunut. Sen jälkeen hyllytimme vielä esteillä numero neljä ja kahdeksan. Loppu rata meni sujuvasti. Ehkä meillä on vielä toivoa…

Videotodistetta ei tällä kertaa ole, onneksi.

Olisi ollut parempi jäädä sairastamaan kotiin. Oma ajatus ei kulkenut, puhumattakaan juoksusta. Päivän aikana kamala räkätauti sai kaverikseeen yskän ja paineisen äänen.

Pitää hieman tsempata huomiseksi. Kisat jatkuvat teemalla yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

 

Sitä voi valjastaa voimansa, jos uskoo siihen voivansa

Ensimmäisistä oman ikäluokan Sm-kisoista jäi käteen ristiriitaiset fiilikset. Perjantaina taistelin. Uskoin itseeni. Paransin tonnivitosen esteissä ennätystäni kaatosateessa seitsemän sekuntia ja sijoituin yli odotusten neljänneksi. Vaikka mitali jäi niinkin lähelle niin silti hymyilytti. Sunnuntai oli sitä vastoin pettymys, puhti oli poissa ja tulos sen mukainen. Täytyy vain hyväksyä, että aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta… Seuraavana viikonloppuna löysin itseni taas kisareissulta. Tällä kertaa suntana oli Helsinki. Ensin päivä omissa kisoissa (tärkeintä ei ole voitto, vaan ylivoimainen voitto, vai miten se meni…) ja ilta Ruotsi-ottelun huumassa. Oma koti on jälleen kullan kallis.

Koiratreeniblogissa kerrottakoon myös koiratreenikuulumisia. Kotipiha-agilityä on tehty muutaman kerran lyhyitä pätkiä, keppejä ja hyppy(epä)suoria. Hallikausi päästiin korkkaamaan tällä viikolla, kun olimme ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon ohjatuissa treeneissä. Hessu teki hienosti, minä unohdin radan. 25 estettä oli liikaa. Opettelimme jotakin sylikäännöksen ja vippauksen sekoitusta. Puomi oli nopea. Hämmästyin. Loppujen lopuksi saimme kaikki 25 estettä menemään epäonnistunutta japanialaista vaille nollana. Kaikenkaikkiaan oli mukavaa. Nautin.

Hessun motivoinnissa olen saanut elokuun aikana ahaa- elämyksen: asenne ratkaisee. Olen yrittänyt palkata, ja palkannutkin, Hessua mahdollisimman paljon leluilla. Eron huomaa asenteessa ja draivissa. Ne ovat olleet viimeaikoina useimmiten ihanteelliset. Uskon ja toivon, että sama draivi jatkuisi, vakiintuisi ja siirtyi vähitellen myös kisaradoille. Toisekseen, niinä hetkinä kun koikkeria ei yksinkertaisesti kiinnosta agility, on parempi lopettaa agility siltä erää ja kokeilla myöhemmin uudestaan. Radalle mennän nauttimaan ja ”antamaan kaikkemme”.

Monen monen toiston jälkeen voi Hessun toivottavasti nähdä lähdössä kuten parhaankin trkmankoiran. Miksi tehdä asiat kuten aina ennenkin ja odottaa niihin muutosta?

 

 

Muutkin mokaa

Kisasimme kotikentällä. Täytyy sanoa, että olen oikeastaan tyytyväinen, kerrankin. Kun huono-onnisen maksikoikkerin saa kulkemaan edes jotenkin, tulee agilitystä tuplaten hauskaa molemmille. Teimme aan kontaktia vaille nollan ja kaksi hylkyä. Vitosradalla Hessu paineli menemään neljän metrin sekuntietenemää ja nollalla olisi sijoittunut kovassa joukossa kolmanneksi. Toisella hylkyradalla olin keppien jälkeen myöhässä ja se kostautui. Kolmas rata, no, se meni miten meni. Tätä tahtia saamme kisata ennen arvokisoja monen monet kisat, mutta mielummin nopeammat hyllyt kuin hitaat nollat.

(Kolmannella radalla tapahtui Hessun ajatuksenjuoksussa jotain. Ilmeisesti herkkisherra vetäisi herneet nenään liian kovasta käskytyksestä. Koskaan en ole ymmärtänyt Hessun ajatustenjuoksua, joten miten ymmärtäisin nytkään. Syvä huokaus.)

Lähdöt ovat hieman hajalla, mutten jaksa välittää. Hessu kulkee paljon paremmin, kun en laske sen virettä lähtöön. Takataskussa on plan B. Hieno suunnitelma, joka vaatii vielä paljon työtä toteutuakseen. Mutta kuten sanotaan, hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty, joten olemme jo voiton puolella.

Perjantaina on jännittävä päivä, jolloin tarvitsen hyvää estesilmää, armotonta taistelumieltä ja hyvää juoksukunnon ajoitusta. Tavoitteena on olla Suomen Paras tai ainakin kahdeksan parhaan joukossa.  Kuka arvaa mikä on suuntana?

Mentiin eikä meinattu

Pitkästä aikaa kisasimme, tällä kertaa Iisalmessa.

Edellisissä treeneissä älysin (kantapään kautta), että meno on asennekysymys. Täytyy mennä eikä meinata. Otin opikseni. Tulimme, teimme ja voitimme (itsemme).

Hyppyradalla Hessulla oli oikea, iloinen mielentila agilityyn. Koira, joka ei osaa irrota esteille, irtosi. Hyllytimme, kahdesti. Tässä-käskyllä ei ollut mitään tehoa. Kaikesta huolimatta maalissa hymyilytti. Videokuvaus on selvästi aivan yhtä vaikea laji kuin agility. Ja siinäkin taivas on vain rajana… 

Toisella radalla teimme nollan. Nollan, jonka draivin pilasin aivan itse seisoskelemalla paikoillani. Varmistelin ärsyttävästi. Tein koiran epävarmaksi aalla ja keinulla. Mutta nolla on aina nolla, vaikka sitten sijalla kuusi tai kolmen sekunnin ihanneajan alituksella.

Kehittymisen viime syksystä huomaa. Nyt ehdimme perustekemisellä tai jopa perustekemistä huonommalla tekemisellä ihanneaikaan. Vielä vuosi sitten siihen olisi tarvittu ihme. (Tosin vuosi sitten emme edes edes mitään nollia tehneet…)

Päivän viimeinen veto oli päivän paras. Olisi tarvittu yksi katse tai käden heilautus, niin olisi tullut tuplaten kivaa. Mukavaa meillä oli silti. Hessun kanssa sai pistää tossua toisen eteen. Ja aina kun Hessun kanssa juostaan, on juhlapäivä. Kisaamattomuus näkyy tekemisessä, mutta siihen on helppo ratkaisu. Täytyy vain kisata.

Apua, loma on nyt lusittu ja huomenna alkavat koulut… kesää olisin kyllä jatkanut vielä pidenpäänkin.

Miksi tehdä muuta kun voi vain olla tekemättä mitään

DSC_0409[1]Meidän heinäkuu hurahti ohi hurjaa vauhtia. Juhlat saatiin juhlittua ja helle on hellinyt. Vaikka rakastankin helteitä, ovat ne saaneet olon välillä hieman veteläksi. Lenkit on pitänyt ajoittaa aikaiseen aamuun tai myöhäiseen iltaan. Eikä kohtaamiselta käärmeiden kanssa ole vältytty… mutta onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä.

Kuten otsikko kertoo, emme ole oikeastaan tehneet paljoa mitään siihen nähden, kuinka paljon meillä olisi aikaa tehdä kaikkea. Ei vain innosta. Ei vain jaksa. Cikkicappi-jutut ovat tehneet poikkeuksen. Niitä olemme tehneet leikin varjolla lähes päivittäin ja ne ovat edistyneet siihen vaiheeseen, että siirryimme kiertämään siivekettä. Minua ihan hämmästyttää, kuinka hyvin Hessu erottaa suunnat ja on innolla tekemässä.

Treenirintamalla ollaan käyty jopa kaksissa ohjatuissa treeneissä, tällä ja edellisellä viikolla. Edellisviikolla en ollut itse parhaimmillani, tietty terävyys puuttui ja tämä heijastui koiraan. Hessukaan ei ollut parhaimmillaan. Meno oli tahmeaa.  Ärsytti, kun en kyennyt antamaan koiralle mahdollisuutta onnistua.

En tiedä, kuinka kertoisin tämän viikon treeneistä… Voisin tiivistäen sanoa, että menimme pohjalta huipulle. Kaikki lähti siitä, ettei minulla ollut taskuja, joihin olisin saanut nameja. No, palkkasimme Hessua sitten targetilla, joka itseasiassa on varsin sopiva ratkaisu, (jos Hessu vain juoksisi targetille silloin kun on palkkaamisen aika…). Meno oli jotenkin hieman tahmeaa, jälleen. Sitten, kun jäin itse kuuntelemaan ohjeita kouluttajalta (ja minulla ei ollut niitä nameja taskussa, joilla olisin saanut Hessun huomion), Hessu otti hatkat, hyppäsi aidan yli ja juoksi täysiä viereiselle kentälle narttukoiran luo. Tuli takaisin kutsumalla ja jatkettiin rataa. Tämä kuitenkin toistui ja agility loppui siltä erää siihen. Jäähdyttelylenkillä mietin, onko koko agilityn tekemisessä järkeä, jos koiraa kiinnostavat enemmän viereisen kentän koirat kuin agility?

No, hetken aikaa huilailtiin kun muut tekivät ja minä nollasin ajatukset. Päätin, että menen radalle jatkamaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hessu oli aivan kuin eri koira ja teki agilityä hurjalla draivilla. Haukkuminen muuttui eräänlaiseksi ähinäksi, jota kuuluu vain kun Hessu tosissaan menee. Oppia ikä kaikki ja saatiin treeneistä tälläkin kertaa paljon irti.

Olen miettnyt paljon sitä, miksi oikeastaan teemme agilityä Hessun kanssa. Syitä siihen, miksi sellaisia mietin voivat olla ne, että kuumat kelit ovat saaneet Hessun hieman laiskaksi ja minun agilitymotivaatio ei ole huipussaan. Pitkään pohdittuani päädyin siihen tulokseen, että pohjimmainen syy löytyy alla olevalta, huonosti tarkentuuneelta videolta: SE tunne kun olet koirasi kanssa yhtä, molemmat menette niin lujaa kuin pääsette ja nautitte tekemästänne.